Jyväskylän yliopisto linjasi uudessa
strategiassaan, että se ”tukee opiskelijoiden ja henkilöstön hyvinvointia,
kehittymistä ja kestäviä työuria.” Syksyn 2018 kampuskierroksilla yliopiston
johto lupasi panostaa apurahatutkijoiden aseman parantamiseen. Odotamme
edelleen konkreettisia ehdotuksia ja toimenpiteitä, joiden myötä
apurahatutkijoita kohdeltaisiin osana yliopistoyhteisöä ja eri yksiköissä.
Viime vuoden joulukuussa julkaistussa kannanotossaan Jyväskylän yliopiston tieteentekijät JYTTE
listasi keskeisimpiä apurahatutkijoita koskevia epäkohtia ja esitti niihin
ratkaisuehdotuksensa. Listalla oli sekä työpisteisiin liittyvät käytännöt,
työterveyden puuttuminen, henkilökunnan
sähköpostilistoille pääsy ja kuvattomat kulkukortit, oikeudet yliopisto
sähköpostiosoitteeseen ja tutkijasopimuksen yksityiskohdat. JYTTEn esimerkin
kannustamana myös Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen
tutkijat ry toimitti apurahatutkijan asemaa koskevan kannanottonsa yliopiston johdolle
helmikuussa 2019. Kannanotto ja yliopiston tutkimuksesta vastaavan vararehtorin
Henrik Kuntun vastaus ovat luettavissa yhdistyksen blogissa.
JYTTE peräänkuulutti
yliopistoa selvittämään apurahatutkijoiden määrän ja heidän työpanoksensa,
minkä (käytöstä poistuva TUTKA ja) uusi Converis-tutkimustietojärjestelmän parhaimmillaan
mahdollistaisivat. Historian ja etnologian osalta tutkijayhdistyksen itse
tekemien laskelmien pohjalta noin kolmasosa laitoksen JUFO-pisteistä vuodelta
2018 on kertynyt apurahatutkijana tai ilman rahoitusta olleilta.
Julkaisumäärien ja pisteytysten tarkka laskeminen on hankalaa, koska julkaisuja
on voitu tehdä pitkään useilla erilaisilla rahoituksilla. Yliopiston tuloksessa
julkaisut näkyvät kuitenkin julkaisuvuonna, jota sikäli voi pitää yhtenä
mittarina. Converiksen julkaisumääriä ja erilaisilla rahoituksilla, tai ilman
apurahaa ja palkkaa, tehtyä tutkimusta ja sen vaikuttavuutta olisi helpompi
arvioida, mikäli julkaisujen lisäksi erilaisten rahoitusmallien ja
apurahatutkijoiden määrä olisi avoimesti tiedossa laitos-, tiedekunta- ja
yliopistotasolla. Esimerkiksi laitoskokouksissa henkilökunnan määrä on perinteisesti
esitelty tarkasti, mutta apurahatutkijoiden määrät vain arvioina.
Humanistis-yhteiskuntatieteellisen
tiedekunnan vuosiraportissa 2018 ”rahoitusmallin mukainen kilpailtu
tutkimusrahoitus” on tilastoitu ja taulukoitu euron tarkkuudella, mutta
säätiörahoitusta hankkeineen ja henkilökohtaisine apurahoineen ei. Vuonna 2018
tiedekunnassa mainitaan olleen 46 hanketta ja lukuisia säätiöiden rahoittamia
tohtorikoulutettavia. Näiden lukujen tarkemman avaamisen pitäisi olla
itsestäänselvyys, koska niillä on suora yhteys muun muassa tiedekunnan
julkaisumääriin, jotka taasen on raportoitu kappaletarkkuudella. Voidaan kysyä,
kuinka yliopiston tuloksellisuutta, niin laitosten, tiedekuntien kuin koko
yliopiston osalta, voidaan johtaa tiedolla, mikäli tutkimustyön ja julkaisujen
suhde tuloksen tekijöihin eli tutkijoihin ja näiden rahoitustilanteeseen on
epäselvä?
Julkaisumäärien
vertailu ei ole tarkoituksellista siksi, että luotaisiin kilpailuasetelmaa
tuloksellisuudesta eri rahoitustilanteissa olevien tutkijoiden välillä, vaan
siksi, että apurahatutkijoiden ja ilman rahoitusta olevien mutta silti
laitosyhteisöissä toimivien tutkijoiden merkitys ja tulos tulisi ylipäätään
näkyväksi. Avoimuus tehdyn työn ja sen mahdollistaneen hankitun rahoituksen
läpinäkyvyydessä lisäisi huomattavasti (apuraha)tutkijoiden kokemusta siitä,
että heidän työnsä on merkittävää tilastollisesti mutta eritoten laajemmin
osana yliopistoyhteisöä. Juuri onnistumisen ja osallisuuden tunne, joka ilmenee
esimerkiksi oman tutkimuksen näkyminen tilastoissa, on osa työhyvinvointia ja
erityisen tärkeää henkisesti hyvin kuormittavassa tutkijamaailmassa. Apurahatutkijat jäävät
myös vaille konkreettisia kiitoksia kuten bonuksia, joita joskus maksetaan
yliopiston henkilökunnalle hyvistä tuloksista ja vuoden aikana tehdystä työstä.
On myös todettava, että apurahatutkijoiden kohdalla
työterveyden puuttuminen on yksi merkittävistä epäkohdista, joka johtaa siihen,
ettei kuormituksen seurauksena uupuneesta ja sairastuneesta apurahatutkijasta
huolehdi kukaan. Työterveyspalveluiden ohella puuttuu myös mahdollisuus
kehityskeskusteluun eli työssä kehittymisen arviointiin sekä tulevaisuuden
näkymien ja tavoitteiden hahmotteluun yhdessä esihenkilön kanssa. Kaikkeen
tähän tarjotaan lääkkeeksi vertaistukea, mikä ei valitettavasti tavoita
läheskään kaikkia apurahatutkijoita, vaikka MELAn ja OJS-opintokeskuksen Hyvinvointia apurahatyöntekijälle
–tehtäväkirjassa asiasta
iloitaankin (Henttonen & Leinikki 2019). MELAn järjestämät
hyvinvointikoulutukset ovat olleet osallistujamäärältään tiukasti rajattuja ja
pääkaupunkiseudulla järjestettyjä.
Ilahduttavaa kuitenkin on, että
ammattiyhdistyksen ja MELA pitävät esillä apurahatutkijoiden asiaa. Myös HELAn
ja MUTKUn tutkijayhdistysten työ on noteerattu syksyllä 2018 toteutetussa JY:n
tutkimuksen kokonaisarvioinnissa. Arviointiraportissa mainitaan, että nuoret tutkijat tekevät
tutkimusteemat ylittävää yhteistyötä ja yhteishenki on selvästi hyvä. Samalla
kuitenkin todetaan, että nuorten tutkijoiden järjestäytyminen myös osoittaa,
ettei laitosjohto ole kyennyt ratkaisemaan nuorten tutkijan asemaan liittyviä
kysymyksiä (University of Jyväskylä Research Evaluation Report 2018, 73).
Apurahatutkijan heikko ja epämääräinen asema
ei kuitenkaan ole ongelma ainoastaan yliopistoyhteisön sisällä, vaan ilmenee myös
suhteessa työttömyysetuihin. Apurahakauden päättymisen jälkeen
työvoimaviranomainen voi pyytää työttömäksi työnhakijaksi ilmoittautuvalta
tutkijalta selvityksen sekä siitä, mihin apuraha on myönnetty ja miten se on
käytetty, että siitä, mikä tutkijan senhetkinen työtilanne on. On mahdollista,
että apurahakaudella keskenjääneen artikkelikäsikirjoituksen kirjoittaminen voi
riittää epäämään työmarkkinatuen kaltaiset etuudet, ellei tutkijalla ole
esittää selkeää aikataulua siitä, missä aikataulussa hänen on tarkoitus
käsikirjoitustaan työstää. Kärjistetysti: työvoimaviranomainen ottaa kantaa
ainoastaan työllisyystilanteeseen, eikä toimeentuloon, ja halutessaan pitää
kiinni oikeuksistaan rahoituksetta jääneen tutkijan on turvallisinta vakuuttaa,
ettei tekeillä ole mitään mikä olisi mahdollista tulkita tutkimustyöksi.
Todettakoon tässä, että kaikki tässä
kirjoituksessa esiin nostetuista epäkohdista ovat rakenteellisia, eikä niitä
pystytä ratkomaan yksin yliopistoissa ja laitoksissa. Apurahasaajien
hyvinvointi ja vertaistukitoimintaa kehittäneen hankkeen projektityöntekijät
Henttonen ja Leinikki (2019, 40) muistuttavatkin, että ”[n]ykyiset tiedepoliittiset käytännöt jättävät apurahalla tutkivan yksin
epävarmaan tilanteeseen. Vaikka epävarmuus on yksilön tunne, se on
rakenteellisesti tuotettu.” Apurahatutkijan asemaan liittyvät ongelmat ovat
monitahoisia ja niiden vaikutukset näkyvät sekä työyhteisöjen että yksilöiden
arjessa. Siksi olisikin mietittävä yhdessä sekä rahoittajien että
yliopistoyhteisön kanssa, miten epävarmuuteen
ja epätasa-arvoon liittyvät kysymykset voitaisiin ratkaista ja millainen
tiedepolitiikka tukisi apurahalla tutkivien työhyvinvointia ja jaksamista.
Musiikin,
taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen tutkijat ry
Historian ja
etnologian laitoksen tutkijat ry
Lähteet:
Henttonen, Elina & Leinikki, Sikke (2019):
Työhyvinvointa apurahalla tutkivalle. Tehtäväkirja. Helsinki: OJS-opintokeskus
ja MELA.
University of Jyväskylä Research Evaluation
Report 2018 (2019). Jyväskylä: University of Jyväskylä.
