Syksyterveiset

 Syyslukukausi on lähtenyt käyntiin ja niin on Mutkun tutkijoiden syksykin. 

Poikkeusolot ovat koetelleet tutkijoita viime aikoina monin eri tavoin, mutta lähdemme syksyä kohti jo toiveikkain mielin. 

Viimeisen vuoden aikana kaikki tapahtumamme ovat olleet etätapahtumia, ja tarkkailemme syksyn osalta vielä ohjeistuksia. Etänäkin on onneksi pystytty toimimaan: Vertaistukitapahtuma inspiraatio-olusia on järjestetty etäaikana tavallista useammin, kahdesti kuukaudessa. Mutkun tutkijat otti viime lukuvuoden aikana myös kantaa apurahatutkijoiden asemaan yhdessä Helan tutkijoiden kanssa.

Kalenteriin kannattaa laittaa tässä vaiheessa jo aikavarauksia, sillä syksyksi on luvassa tapahtumia, ja avasimme jo kauden sieniretkellä, jonka kuvasatoa on mukana tässä päivityksessä. 

Toivotamme erityisesti uudet tohtoriopiskelijat tervetulleiksi 16.9. Kysy tutkijalta -tapahtumalla, ja olemme myös kertomassa tutkijoiden arjesta Tutkijoiden yössä 24.9. etäohjelmalla. 

Inspiraatio-oluset jatkuvat tuttuun tapaan jokaisen kuukauden toisena torstaina, joten kaikki ovat tervetulleita mukaan hakemaan vertaistukea, vertaistukemaan, verkostoitumaan tai vain juttelemaan tuttujen ja uusien laitoslaisten kanssa. Oluset ovat matalan kynnyksen tapahtuma, johon voi piipahtaa helposti mukaan - eikä siellä ole nimestä huolimatta pakko olla mukana olutta, vaan keskitymme inspiraatioon ja yhdessä toimimiseen. 

Lisätietoa tapahtumista Toiminta-välilehdeltä. Uudet jäsenet voivat myös liittyä yhdistykseen koska tahansa. Tervetuloa syksyyn kanssamme!

Apurahatutkijana työelämän marginaalissa?

Jyväskylän yliopisto linjasi uudessa strategiassaan, että se ”tukee opiskelijoiden ja henkilöstön hyvinvointia, kehittymistä ja kestäviä työuria.” Syksyn 2018 kampuskierroksilla yliopiston johto lupasi panostaa apurahatutkijoiden aseman parantamiseen. Odotamme edelleen konkreettisia ehdotuksia ja toimenpiteitä, joiden myötä apurahatutkijoita kohdeltaisiin osana yliopistoyhteisöä ja eri yksiköissä.

Viime vuoden joulukuussa julkaistussa kannanotossaan Jyväskylän yliopiston tieteentekijät JYTTE listasi keskeisimpiä apurahatutkijoita koskevia epäkohtia ja esitti niihin ratkaisuehdotuksensa. Listalla oli sekä työpisteisiin liittyvät käytännöt, työterveyden puuttuminen, henkilökunnan sähköpostilistoille pääsy ja kuvattomat kulkukortit, oikeudet yliopisto sähköpostiosoitteeseen ja tutkijasopimuksen yksityiskohdat. JYTTEn esimerkin kannustamana myös Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen tutkijat ry toimitti apurahatutkijan asemaa koskevan kannanottonsa yliopiston johdolle helmikuussa 2019. Kannanotto ja yliopiston tutkimuksesta vastaavan vararehtorin Henrik Kuntun vastaus ovat luettavissa yhdistyksen blogissa.

JYTTE peräänkuulutti yliopistoa selvittämään apurahatutkijoiden määrän ja heidän työpanoksensa, minkä (käytöstä poistuva TUTKA ja) uusi Converis-tutkimustietojärjestelmän parhaimmillaan mahdollistaisivat. Historian ja etnologian osalta tutkijayhdistyksen itse tekemien laskelmien pohjalta noin kolmasosa laitoksen JUFO-pisteistä vuodelta 2018 on kertynyt apurahatutkijana tai ilman rahoitusta olleilta. Julkaisumäärien ja pisteytysten tarkka laskeminen on hankalaa, koska julkaisuja on voitu tehdä pitkään useilla erilaisilla rahoituksilla. Yliopiston tuloksessa julkaisut näkyvät kuitenkin julkaisuvuonna, jota sikäli voi pitää yhtenä mittarina. Converiksen julkaisumääriä ja erilaisilla rahoituksilla, tai ilman apurahaa ja palkkaa, tehtyä tutkimusta ja sen vaikuttavuutta olisi helpompi arvioida, mikäli julkaisujen lisäksi erilaisten rahoitusmallien ja apurahatutkijoiden määrä olisi avoimesti tiedossa laitos-, tiedekunta- ja yliopistotasolla. Esimerkiksi laitoskokouksissa henkilökunnan määrä on perinteisesti esitelty tarkasti, mutta apurahatutkijoiden määrät vain arvioina.

Humanistis-yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan vuosiraportissa 2018 ”rahoitusmallin mukainen kilpailtu tutkimusrahoitus” on tilastoitu ja taulukoitu euron tarkkuudella, mutta säätiörahoitusta hankkeineen ja henkilökohtaisine apurahoineen ei. Vuonna 2018 tiedekunnassa mainitaan olleen 46 hanketta ja lukuisia säätiöiden rahoittamia tohtorikoulutettavia. Näiden lukujen tarkemman avaamisen pitäisi olla itsestäänselvyys, koska niillä on suora yhteys muun muassa tiedekunnan julkaisumääriin, jotka taasen on raportoitu kappaletarkkuudella. Voidaan kysyä, kuinka yliopiston tuloksellisuutta, niin laitosten, tiedekuntien kuin koko yliopiston osalta, voidaan johtaa tiedolla, mikäli tutkimustyön ja julkaisujen suhde tuloksen tekijöihin eli tutkijoihin ja näiden rahoitustilanteeseen on epäselvä?

Julkaisumäärien vertailu ei ole tarkoituksellista siksi, että luotaisiin kilpailuasetelmaa tuloksellisuudesta eri rahoitustilanteissa olevien tutkijoiden välillä, vaan siksi, että apurahatutkijoiden ja ilman rahoitusta olevien mutta silti laitosyhteisöissä toimivien tutkijoiden merkitys ja tulos tulisi ylipäätään näkyväksi. Avoimuus tehdyn työn ja sen mahdollistaneen hankitun rahoituksen läpinäkyvyydessä lisäisi huomattavasti (apuraha)tutkijoiden kokemusta siitä, että heidän työnsä on merkittävää tilastollisesti mutta eritoten laajemmin osana yliopistoyhteisöä. Juuri onnistumisen ja osallisuuden tunne, joka ilmenee esimerkiksi oman tutkimuksen näkyminen tilastoissa, on osa työhyvinvointia ja erityisen tärkeää henkisesti hyvin kuormittavassa tutkijamaailmassa. Apurahatutkijat jäävät myös vaille konkreettisia kiitoksia kuten bonuksia, joita joskus maksetaan yliopiston henkilökunnalle hyvistä tuloksista ja vuoden aikana tehdystä työstä.

On myös todettava, että apurahatutkijoiden kohdalla työterveyden puuttuminen on yksi merkittävistä epäkohdista, joka johtaa siihen, ettei kuormituksen seurauksena uupuneesta ja sairastuneesta apurahatutkijasta huolehdi kukaan. Työterveyspalveluiden ohella puuttuu myös mahdollisuus kehityskeskusteluun eli työssä kehittymisen arviointiin sekä tulevaisuuden näkymien ja tavoitteiden hahmotteluun yhdessä esihenkilön kanssa. Kaikkeen tähän tarjotaan lääkkeeksi vertaistukea, mikä ei valitettavasti tavoita läheskään kaikkia apurahatutkijoita, vaikka MELAn ja OJS-opintokeskuksen Hyvinvointia apurahatyöntekijälle –tehtäväkirjassa asiasta iloitaankin (Henttonen & Leinikki 2019). MELAn järjestämät hyvinvointikoulutukset ovat olleet osallistujamäärältään tiukasti rajattuja ja pääkaupunkiseudulla järjestettyjä.

Ilahduttavaa kuitenkin on, että ammattiyhdistyksen ja MELA pitävät esillä apurahatutkijoiden asiaa. Myös HELAn ja MUTKUn tutkijayhdistysten työ on noteerattu syksyllä 2018 toteutetussa JY:n tutkimuksen kokonaisarvioinnissa. Arviointiraportissa mainitaan, että nuoret tutkijat tekevät tutkimusteemat ylittävää yhteistyötä ja yhteishenki on selvästi hyvä. Samalla kuitenkin todetaan, että nuorten tutkijoiden järjestäytyminen myös osoittaa, ettei laitosjohto ole kyennyt ratkaisemaan nuorten tutkijan asemaan liittyviä kysymyksiä (University of Jyväskylä Research Evaluation Report 2018, 73).

Apurahatutkijan heikko ja epämääräinen asema ei kuitenkaan ole ongelma ainoastaan yliopistoyhteisön sisällä, vaan ilmenee myös suhteessa työttömyysetuihin. Apurahakauden päättymisen jälkeen työvoimaviranomainen voi pyytää työttömäksi työnhakijaksi ilmoittautuvalta tutkijalta selvityksen sekä siitä, mihin apuraha on myönnetty ja miten se on käytetty, että siitä, mikä tutkijan senhetkinen työtilanne on. On mahdollista, että apurahakaudella keskenjääneen artikkelikäsikirjoituksen kirjoittaminen voi riittää epäämään työmarkkinatuen kaltaiset etuudet, ellei tutkijalla ole esittää selkeää aikataulua siitä, missä aikataulussa hänen on tarkoitus käsikirjoitustaan työstää. Kärjistetysti: työvoimaviranomainen ottaa kantaa ainoastaan työllisyystilanteeseen, eikä toimeentuloon, ja halutessaan pitää kiinni oikeuksistaan rahoituksetta jääneen tutkijan on turvallisinta vakuuttaa, ettei tekeillä ole mitään mikä olisi mahdollista tulkita tutkimustyöksi.

Todettakoon tässä, että kaikki tässä kirjoituksessa esiin nostetuista epäkohdista ovat rakenteellisia, eikä niitä pystytä ratkomaan yksin yliopistoissa ja laitoksissa. Apurahasaajien hyvinvointi ja vertaistukitoimintaa kehittäneen hankkeen projektityöntekijät Henttonen ja Leinikki (2019, 40) muistuttavatkin, että ”[n]ykyiset tiedepoliittiset käytännöt jättävät apurahalla tutkivan yksin epävarmaan tilanteeseen. Vaikka epävarmuus on yksilön tunne, se on rakenteellisesti tuotettu.” Apurahatutkijan asemaan liittyvät ongelmat ovat monitahoisia ja niiden vaikutukset näkyvät sekä työyhteisöjen että yksilöiden arjessa. Siksi olisikin mietittävä yhdessä sekä rahoittajien että yliopistoyhteisön kanssa, miten epävarmuuteen ja epätasa-arvoon liittyvät kysymykset voitaisiin ratkaista ja millainen tiedepolitiikka tukisi apurahalla tutkivien työhyvinvointia ja jaksamista.

Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen tutkijat ry

Historian ja etnologian laitoksen tutkijat ry

http://www.mutkuntutkijat.com/

http://www.helantutkijat.fi/

Lähteet:

Henttonen, Elina & Leinikki, Sikke (2019): Työhyvinvointa apurahalla tutkivalle. Tehtäväkirja. Helsinki: OJS-opintokeskus ja MELA.

University of Jyväskylä Research Evaluation Report 2018 (2019). Jyväskylä: University of Jyväskylä.

Kolme näkökulmaa työuupumukseen

Karkeasti mitattuna vähintään neljäsosalle työssäkäyvästä väestöstämme tuttu “työperäinen uupumus” oirehtii usein lehtiotsikoissa. Lääkärikirja Duodecimin määritelmän mukaan kyseessä on pitkittyneen työstressin seurauksena kehittyvä häiriötila, jonka vakavuusasteet vaihtelevat lievästä vakavaan. Iltapäivälehdistössä työuupumus tunnistetaan usein yleisistä stressioireista, kuten töihin lähdön hankaluudesta, yleisestä ärtyisyydestä ja kyvyttömyydesta keskittyä. Duodecimin tekstissä työuupumusta luonnehtivat paitsi edellä lueteltujen kaltaiset stressioireet ja “uupumusasteinen väsymys”, myös “kyynistynyt asenne työtä kohtaan ja heikentynyt ammatillinen itsetunto.” Mielenterveysseuran ja työeläkeyhtiö Varman yhteistyössä laatimassa oppaassa työperäisen uupumuksen kuvataan kehittyvän vaiheittain orastavan turhautumisen ja oman onnistumisen epäilyn kautta henkiseksi väsymykseksi, epätodellisuuden, vierauden ja yksinäisyyden tunteiksi ja syyllisyyden, unihäiriöiden ja mahdollisten psykosomaattisten oireiden määrittelemäksi ahdistuneisuudeksi. Oppaat kuvaavat, miten vaateisiin vastaamaan pyrkivän työntekijän toimeliaisuus muuttuu levon ja toimintaedellytysten puutteessa tuloksettomattomaksi pinnistelyksi, joka vain syventää uupumuksen kierrettä. Pitkittyessään työuupumus voi johtaa lopulta myös masennukseen. 

Prekaarit, taloudellisen epävarmuuden määrittämät akateemiset työpolut kutsuvat monin tavoin myös tutkijoita uupumaan. Oheisissa esseissä kolme Jyväskylän yliopiston humanistis-yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan nuorta tutkijaa kuvaavat omia työuupumuksen kokemuksiaan ja hahmottelevat niille lähtökohtia. Ensimmäinen teksteistä kuvaa toivottomuuden tunnetta kahden työn puristuksessa, seuraavat kaksi reflektoivat työuupumuksen sidosta sekä identiteettirakenteisiin että akateemisen työn ominaispiirteisiin. Kummatkin löytävät voimakkaimman rokotteen työuupumusta vastaan itsetuntemuksesta.

1.

Artikkeli odottaa pöydällä työpäivän jälkeen. Pieni välipala, hieman videoita, huokaisu ja etsin sivun, jolle jäin. Sama sivu kuin eilen. Olen lukenut tätä samaa artikkelia jo monta päivää, saamatta siitä mitään irti, muutaman sivun käänneltyäni huomaten, etten muista lukemastani mitään, aina palaten takaisin. Tutkija on tärkeä nimi alallani ja tiedän, että hänet täytyy ainakin mainita tutkimuksessani, mutta sanat vain vilisevät silmieni ohi ja paperin kulmiin raapustelemani muistiinpanot ovat pinnallisia pikkusanoja. Tiedän, että pääsyy on väsymykseni, mutta ajatus siitä, etten tajua artikkelia, koska olen tyhmä, voimistuu päivä päivältä.

Tunne ei koske vain tätä artikkelia, vaan oikeastaan koko tutkimusta.

Yritän tehdä tutkimusta iltaisin ja viikonloppuisin, kun päivätöiltä jää aikaa. En saavuta näiden tuntien myötä kuin turhautumista, mutta tuntuu, että on pakko yrittää. Yöllä se, ettei työ etene, pyörii päässäni. Hiljennän ajatukset melatoniinilla, mutta silti herään väsyneenä seuraavana aamuna. Työpäivät tuntuvat pidemmiltä ja tiedän, että voisin tehdä työni paremmin, mutta juuri nyt selviytyminen on tärkeintä.

Se, mikä joillekin on kesäloma, tuntuu minulle vain ajalta, jolloin minulla ei ole tekosyytä olla tekemättä tutkimusta. Yritän etsiä uusia paikkoja, joissa lukea rauhassa ja ajatuksella, mutta silmäni etsivät koko ajan muita virikkeitä. Heinäkuun kauniit päivät tuntuvat menevän hukkaan, kun teksti ei etene. Pelkkä ajatus tutkimuksesta on alkanut aiheuttaa rinnassani raskaan tunteen. Olen koko ajan väsynyt. Kuukauden päästä alkavat työt, ja syksyllä pitäisi varmaan tavata myös ohjaajia. 

Minulla ei ole heille mitään näytettävää.

2. 

Vertailu, täydellisyyden tavoittelu, riittämättömyyden tunne, muiden miellyttäminen, armottomuus itseä kohtaan, unettomuus, uupuminen ja masennus. Tällaista polkua pitkin ajauduin eräänä keväänä siihen pisteeseen, etten enää kyennyt kirjoittamaan väitöskirjaani. Uupumuksen aiheuttamassa tolkuttomassa mielentilassa en voinut muuta kuin kysyä: Miten tässä näin kävi? 

Akateeminen maailma on oiva paikka itsensä uuvuttamiseen. Työ on hyvin itsenäistä ja kukin on vastuussa oman projektinsa rahoittamisesta, aikatauluttamisesta, toteuttamisesta ja verkostojen rakentamisesta. Työtä on mahdollista tehdä missä ja milloin tahansa. Siispä työn ja vapaa-ajan raja saattaa hämärtyä, työtunteja ei useinkaan lasketa ja työmäärän riittävyyttä voi olla hankala hahmottaa. Akateeminen maailma tarjoaa myös mahdollisuuden verrata itseään ”koviin nimiin”, joilla on hienolta kuulostavia projekteja, kontakteja, konferenssimatkoja, kielitaitoa, medianäkyvyyttä ja mikä tärkeintä, päätä huimaava työtahti! Tämä voi johtaa omien kykyjen ja potentiaalin vähättelyyn ja lannistumiseen. Tällä kentällä on myös lukuisia konkareita, jotka jakelevat neuvojaan yliopistomaailman keltanokille, jotka miellyttämisen ja hyväksynnän tarpeessaan alkavat tehdä tutkimuksellisia valintojaan auktoriteetteina näyttäytyvien henkilöiden preferenssien pohjalta. Tämä kaikki saattaa saada aikaan myös voimakkaan epäonnistumisen pelon, mikä itsesensuurin, - kritiikin sekä varovaisuuden muodossa tappaa luovuuden. Näin kävi minulle. 

En kuitenkaan syytä uupumisestani (pelkästään) yliopistomaailman ominaispiirteitä, vaan ennen kaikkea oman henkilöhistoriani saatossa kehittyneitä ajattelu- ja toimintatapojani, jotka, kohdatessaan akateemisen maailman, ajoivat minut burnoutiin. Tietynlaisen taustan omaavalle ihmiselle akateeminen ympäristö – aivan kuten mikä tahansa muu vaativa työkenttä – voi olla tuhoisa. 

Itsearvostuksen puutteen, armottomuuden tai miellyttämisen tarpeen kaltaiset piirteet istuvat tiukassa, eikä niitä muuteta esimieskeskusteluilla, taukojumpilla tai kiitollisuuspäiväkirjoilla. Siihen vaaditaan ”järeämpiä keinoja”, kuten rohkeutta levätä, hakea apua ja sitoutua syvälliseen itsetutkiskeluun. Nämä keinot, yhdistettynä arvomaailmassani tapahtuneeseen muutokseen, ovat viitoittaneet minut palautumisen polulle ja armottomuuden ja riittämättömyyden rajaamasta ahtaasta tilasta luovempiin sfääreihin. Vaikkei palautuminen ole lineaarisesti kohti täydellistä eheytymistä ja sisäistä rauhaa menevä prosessi, huomaan nykyään ajoissa ne merkit, jotka kertovat minun langenneen haitallisiin ajattelu- ja toimintatapoihin. 

Tärkeintä on ollut sen tajuaminen, ettei arvoani määritä se, valmistuuko väitöskirjani koskaan tai se, arvostaako joku akateemisen maailman auktoriteetti tekemääni työtä. Arvoani ei määritä myöskään se, miltä näyttäydyn suhteessa kollegoihin. Vasta tajuttuani sen, miten toimimaton ”hyvinvoinnin lähde” työ on verrattuna niin sanotusti oikeasti merkityksellisiin asioihin elämässä, olen alkanut nauttia työstäni aivan uudella tavalla. Paradoksaalista kyllä, työ on nykyään hyvinvointini kannalta tärkeä elementti, mutta erilaisella, huomattavasti rennommalla tavalla.

3.

Hyvä tutkija,

monilla työyhteisösi jäsenillä on mielenterveysongelmia. Osa meistä puhuu niistä kollegoilleen, useimmat luultavasti eivät. Vielä enemmän voi olla heitä, jotka eivät edes tiedosta sisäisiä mallejaan. Väitteeni perustuu puhtaasti tieteellistä tarkastelua kestämättömään empiriaan – harmi, jos se saa sinut lopettamaan lukemisen tähän.

Kuten mikä tahansa hierarkkinen organisaatio, yliopisto mahdollistaa monenlaisten elämänkokemusten uudelleennäyttelemisen. Tarjolla on sekä johtajien että alaisten rooleja, jotka voivat olla olemassa vain suhteessa toisiinsa. Mihinkään näistä ei päädytä sattumalta, vaan teemme jatkuvasti kokemuksen mittapuulla loogisia valintoja.

Tietyistä syistä olen erityisen huolissani ylempiin toimiin päätyvien ihmisten toimintamekanismeista. Johtajan asema on luonteeltaan sellainen, että se kutsuu puoleensa vaille arvostusta jäänyttä ihmistä. Se vetoaa häneen, jonka on saatava omalle olemassaololleen vahvistusta toisen alemmuudesta tai alistamisesta. Toimintana tällainen johtaminen saattaa näyttää mahtipontiselta grandiositeetilta, joka todellisuudessa on masennuksen kääntöpuoli. Tällä en tahdo sanoa, etteikö johtaja voisi yhtä hyvin tuntea itsensä ja johtaa tasapainon pisteestään käsin. Tämä on aivan mahdollista.

Asemansa ansiosta esimiehen on joka tapauksessa mahdollista heijastella itsessään olevia perusrakenteita lukuisiin muihin ihmisiin. Tätä kutsutaan projektioksi. Pallin korkeudesta ja johtamistyylistä riippuen esimiehen projektio ulottuu jopa koko yhteisöön. Samalla se tarjoaa alaisille tietynlaisia paikkoja, joihin he voivat sovittaa omat roolisuorituksensa. On tärkeää ymmärtää, ettei ihminen koskaan pääse pakoon tätä elämännäytelmää. Emme mene sellaisia asioita kohti, joita emme kokemusmaailmaamme kaipaa.

Toinen tärkeä ilmiö, joka tässä yhteydessä on syytä tuntea, on defenssi eli omien mielen ilmiöiden kanssa tasapainottelu. Johtajan kannalta tämä on usein sikäli kiperää, että hän ei kenties koe sopivaksi olla avoin oman jaksamisensa, etenkään heikkouksiksi katsomiensa asioiden suhteen. Hänhän on johtaja. Mitä alaisetkin ajattelisivat, jos hän kertoisi julkisesti lapsuutensa kipukohdista? Luottaisiko kukaan enää häneen?

Tutkijoita on varmasti moneen lähtöön. Jotkut toteuttavat unelmiaan, toiset uupuvat suorituspakkoonsa ja eräät eksyvät yliopistomaailman syövereihin. Jokaiselle heistä tahtoisin kuitenkin sanoa, että kun ensi kerran kohtaat organisaatiossa esimiehesi tai häneen verrattavissa olevan henkilön, yritä katsoa häntä ulkopuolisen silmin, johtajan sijaan ihmisenä. Mitä näet? Samalla on hyvä pysähtyä peilin eteen. Millaista roolia itsellesi tarjotaan ja millaiseen asemaan olet asettunut?

Yksi on nimittäin varmaa: rationaaliseen, loogiseen ajatteluun luottava yliopisto ei voi sanoutua irti ihmisten tunteista. Se, mitä tuomme mukanamme organisaatioon, vaikuttaa vastavuoroisesti aivan kaikkeen: yhteisön arvomaailmaan, hyvinvointiin, tutkittaviksi valikoituviin ilmiöihin ja kauas tiiraten myös muiden yhteisöjen ja maailman tilaan. Siksi tiedeyhteisön jäsenen, olipa hän alainen tai esimies, suurin vastuu on mielestäni tuntea itsensä. ”Tutkijalle neutraalia tutkimusaihetta” ei ole olemassakaan. Eikä myöskään tutkijaa, jonka tunteet eivät vaikuttaisi hänen työhönsä.

* 

Tutkijayhdistyksen puolesta haluaisi mainostaa – itsetuntemuksen lisäksi – myös rehellistä kesälomaa ja kesälle ripoteltuja virkistysmahdollisuuksia: perjantaina 6.7.2018 on mahdollista tulla nauttimaan Eino Leinon päivän inspiraatio-olusista Harjun rinteelle ja 3.8.2018 maistaa inspiraatio-sangriaa Passionin terassilla. Mahdollisista muista yhteisaktiviteeteista tiedotetaan Facebookin, blogin toimintakalenterin  ja yhdistyksen sähköpostilistan lisäksi myös yhdistyksen whatsapp-ryhmässä, johon voi päästä mukaan lähestymällä tiedotusvastaava Susanne Ylöstä: sucoylon [at] student.jyu.fi.

Kuva: Public Domain Review