tiistai 19. kesäkuuta 2018

Kolme näkökulmaa työuupumukseen


Karkeasti mitattuna vähintään neljäsosalle työssäkäyvästä väestöstämme tuttu “työperäinen uupumus” oirehtii usein lehtiotsikoissa. Lääkärikirja Duodecimin määritelmän mukaan kyseessä on pitkittyneen työstressin seurauksena kehittyvä häiriötila, jonka vakavuusasteet vaihtelevat lievästä vakavaan. Iltapäivälehdistössä työuupumus tunnistetaan usein yleisistä stressioireista, kuten töihin lähdön hankaluudesta, yleisestä ärtyisyydestä ja kyvyttömyydesta keskittyä. Duodecimin tekstissä työuupumusta luonnehtivat paitsi edellä lueteltujen kaltaiset stressioireet ja “uupumusasteinen väsymys”, myös “kyynistynyt asenne työtä kohtaan ja heikentynyt ammatillinen itsetunto.” Mielenterveysseuran ja työeläkeyhtiö Varman yhteistyössä laatimassa oppaassa työperäisen uupumuksen kuvataan kehittyvän vaiheittain orastavan turhautumisen ja oman onnistumisen epäilyn kautta henkiseksi väsymykseksi, epätodellisuuden, vierauden ja yksinäisyyden tunteiksi ja syyllisyyden, unihäiriöiden ja mahdollisten psykosomaattisten oireiden määrittelemäksi ahdistuneisuudeksi. Oppaat kuvaavat, miten vaateisiin vastaamaan pyrkivän työntekijän toimeliaisuus muuttuu levon ja toimintaedellytysten puutteessa tuloksettomattomaksi pinnistelyksi, joka vain syventää uupumuksen kierrettä. Pitkittyessään työuupumus voi johtaa lopulta myös masennukseen. 

Prekaarit, taloudellisen epävarmuuden määrittämät akateemiset työpolut kutsuvat monin tavoin myös tutkijoita uupumaan. Oheisissa esseissä kolme Jyväskylän yliopiston humanistis-yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan nuorta tutkijaa kuvaavat omia työuupumuksen kokemuksiaan ja hahmottelevat niille lähtökohtia. Ensimmäinen teksteistä kuvaa toivottomuuden tunnetta kahden työn puristuksessa, seuraavat kaksi reflektoivat työuupumuksen sidosta sekä identiteettirakenteisiin että akateemisen työn ominaispiirteisiin. Kummatkin löytävät voimakkaimman rokotteen työuupumusta vastaan itsetuntemuksesta.


1.
Artikkeli odottaa pöydällä työpäivän jälkeen. Pieni välipala, hieman videoita, huokaisu ja etsin sivun, jolle jäin. Sama sivu kuin eilen. Olen lukenut tätä samaa artikkelia jo monta päivää, saamatta siitä mitään irti, muutaman sivun käänneltyäni huomaten, etten muista lukemastani mitään, aina palaten takaisin. Tutkija on tärkeä nimi alallani ja tiedän, että hänet täytyy ainakin mainita tutkimuksessani, mutta sanat vain vilisevät silmieni ohi ja paperin kulmiin raapustelemani muistiinpanot ovat pinnallisia pikkusanoja. Tiedän, että pääsyy on väsymykseni, mutta ajatus siitä, etten tajua artikkelia, koska olen tyhmä, voimistuu päivä päivältä.

Tunne ei koske vain tätä artikkelia, vaan oikeastaan koko tutkimusta.

Yritän tehdä tutkimusta iltaisin ja viikonloppuisin, kun päivätöiltä jää aikaa. En saavuta näiden tuntien myötä kuin turhautumista, mutta tuntuu, että on pakko yrittää. Yöllä se, ettei työ etene, pyörii päässäni. Hiljennän ajatukset melatoniinilla, mutta silti herään väsyneenä seuraavana aamuna. Työpäivät tuntuvat pidemmiltä ja tiedän, että voisin tehdä työni paremmin, mutta juuri nyt selviytyminen on tärkeintä.

Se, mikä joillekin on kesäloma, tuntuu minulle vain ajalta, jolloin minulla ei ole tekosyytä olla tekemättä tutkimusta. Yritän etsiä uusia paikkoja, joissa lukea rauhassa ja ajatuksella, mutta silmäni etsivät koko ajan muita virikkeitä. Heinäkuun kauniit päivät tuntuvat menevän hukkaan, kun teksti ei etene. Pelkkä ajatus tutkimuksesta on alkanut aiheuttaa rinnassani raskaan tunteen. Olen koko ajan väsynyt. Kuukauden päästä alkavat työt, ja syksyllä pitäisi varmaan tavata myös ohjaajia. 

Minulla ei ole heille mitään näytettävää.


2. 
Vertailu, täydellisyyden tavoittelu, riittämättömyyden tunne, muiden miellyttäminen, armottomuus itseä kohtaan, unettomuus, uupuminen ja masennus. Tällaista polkua pitkin ajauduin eräänä keväänä siihen pisteeseen, etten enää kyennyt kirjoittamaan väitöskirjaani. Uupumuksen aiheuttamassa tolkuttomassa mielentilassa en voinut muuta kuin kysyä: Miten tässä näin kävi? 

Akateeminen maailma on oiva paikka itsensä uuvuttamiseen. Työ on hyvin itsenäistä ja kukin on vastuussa oman projektinsa rahoittamisesta, aikatauluttamisesta, toteuttamisesta ja verkostojen rakentamisesta. Työtä on mahdollista tehdä missä ja milloin tahansa. Siispä työn ja vapaa-ajan raja saattaa hämärtyä, työtunteja ei useinkaan lasketa ja työmäärän riittävyyttä voi olla hankala hahmottaa. Akateeminen maailma tarjoaa myös mahdollisuuden verrata itseään ”koviin nimiin”, joilla on hienolta kuulostavia projekteja, kontakteja, konferenssimatkoja, kielitaitoa, medianäkyvyyttä ja mikä tärkeintä, päätä huimaava työtahti! Tämä voi johtaa omien kykyjen ja potentiaalin vähättelyyn ja lannistumiseen. Tällä kentällä on myös lukuisia konkareita, jotka jakelevat neuvojaan yliopistomaailman keltanokille, jotka miellyttämisen ja hyväksynnän tarpeessaan alkavat tehdä tutkimuksellisia valintojaan auktoriteetteina näyttäytyvien henkilöiden preferenssien pohjalta. Tämä kaikki saattaa saada aikaan myös voimakkaan epäonnistumisen pelon, mikä itsesensuurin, - kritiikin sekä varovaisuuden muodossa tappaa luovuuden. Näin kävi minulle. 

En kuitenkaan syytä uupumisestani (pelkästään) yliopistomaailman ominaispiirteitä, vaan ennen kaikkea oman henkilöhistoriani saatossa kehittyneitä ajattelu- ja toimintatapojani, jotka, kohdatessaan akateemisen maailman, ajoivat minut burnoutiin. Tietynlaisen taustan omaavalle ihmiselle akateeminen ympäristö – aivan kuten mikä tahansa muu vaativa työkenttä – voi olla tuhoisa. 

Itsearvostuksen puutteen, armottomuuden tai miellyttämisen tarpeen kaltaiset piirteet istuvat tiukassa, eikä niitä muuteta esimieskeskusteluilla, taukojumpilla tai kiitollisuuspäiväkirjoilla. Siihen vaaditaan ”järeämpiä keinoja”, kuten rohkeutta levätä, hakea apua ja sitoutua syvälliseen itsetutkiskeluun. Nämä keinot, yhdistettynä arvomaailmassani tapahtuneeseen muutokseen, ovat viitoittaneet minut palautumisen polulle ja armottomuuden ja riittämättömyyden rajaamasta ahtaasta tilasta luovempiin sfääreihin. Vaikkei palautuminen ole lineaarisesti kohti täydellistä eheytymistä ja sisäistä rauhaa menevä prosessi, huomaan nykyään ajoissa ne merkit, jotka kertovat minun langenneen haitallisiin ajattelu- ja toimintatapoihin. 

Tärkeintä on ollut sen tajuaminen, ettei arvoani määritä se, valmistuuko väitöskirjani koskaan tai se, arvostaako joku akateemisen maailman auktoriteetti tekemääni työtä. Arvoani ei määritä myöskään se, miltä näyttäydyn suhteessa kollegoihin. Vasta tajuttuani sen, miten toimimaton ”hyvinvoinnin lähde” työ on verrattuna niin sanotusti oikeasti merkityksellisiin asioihin elämässä, olen alkanut nauttia työstäni aivan uudella tavalla. Paradoksaalista kyllä, työ on nykyään hyvinvointini kannalta tärkeä elementti, mutta erilaisella, huomattavasti rennommalla tavalla.


3.
Hyvä tutkija,

monilla työyhteisösi jäsenillä on mielenterveysongelmia. Osa meistä puhuu niistä kollegoilleen, useimmat luultavasti eivät. Vielä enemmän voi olla heitä, jotka eivät edes tiedosta sisäisiä mallejaan. Väitteeni perustuu puhtaasti tieteellistä tarkastelua kestämättömään empiriaan – harmi, jos se saa sinut lopettamaan lukemisen tähän.

Kuten mikä tahansa hierarkkinen organisaatio, yliopisto mahdollistaa monenlaisten elämänkokemusten uudelleennäyttelemisen. Tarjolla on sekä johtajien että alaisten rooleja, jotka voivat olla olemassa vain suhteessa toisiinsa. Mihinkään näistä ei päädytä sattumalta, vaan teemme jatkuvasti kokemuksen mittapuulla loogisia valintoja.

Tietyistä syistä olen erityisen huolissani ylempiin toimiin päätyvien ihmisten toimintamekanismeista. Johtajan asema on luonteeltaan sellainen, että se kutsuu puoleensa vaille arvostusta jäänyttä ihmistä. Se vetoaa häneen, jonka on saatava omalle olemassaololleen vahvistusta toisen alemmuudesta tai alistamisesta. Toimintana tällainen johtaminen saattaa näyttää mahtipontiselta grandiositeetilta, joka todellisuudessa on masennuksen kääntöpuoli. Tällä en tahdo sanoa, etteikö johtaja voisi yhtä hyvin tuntea itsensä ja johtaa tasapainon pisteestään käsin. Tämä on aivan mahdollista.

Asemansa ansiosta esimiehen on joka tapauksessa mahdollista heijastella itsessään olevia perusrakenteita lukuisiin muihin ihmisiin. Tätä kutsutaan projektioksi. Pallin korkeudesta ja johtamistyylistä riippuen esimiehen projektio ulottuu jopa koko yhteisöön. Samalla se tarjoaa alaisille tietynlaisia paikkoja, joihin he voivat sovittaa omat roolisuorituksensa. On tärkeää ymmärtää, ettei ihminen koskaan pääse pakoon tätä elämännäytelmää. Emme mene sellaisia asioita kohti, joita emme kokemusmaailmaamme kaipaa.

Toinen tärkeä ilmiö, joka tässä yhteydessä on syytä tuntea, on defenssi eli omien mielen ilmiöiden kanssa tasapainottelu. Johtajan kannalta tämä on usein sikäli kiperää, että hän ei kenties koe sopivaksi olla avoin oman jaksamisensa, etenkään heikkouksiksi katsomiensa asioiden suhteen. Hänhän on johtaja. Mitä alaisetkin ajattelisivat, jos hän kertoisi julkisesti lapsuutensa kipukohdista? Luottaisiko kukaan enää häneen?

Tutkijoita on varmasti moneen lähtöön. Jotkut toteuttavat unelmiaan, toiset uupuvat suorituspakkoonsa ja eräät eksyvät yliopistomaailman syövereihin. Jokaiselle heistä tahtoisin kuitenkin sanoa, että kun ensi kerran kohtaat organisaatiossa esimiehesi tai häneen verrattavissa olevan henkilön, yritä katsoa häntä ulkopuolisen silmin, johtajan sijaan ihmisenä. Mitä näet? Samalla on hyvä pysähtyä peilin eteen. Millaista roolia itsellesi tarjotaan ja millaiseen asemaan olet asettunut?

Yksi on nimittäin varmaa: rationaaliseen, loogiseen ajatteluun luottava yliopisto ei voi sanoutua irti ihmisten tunteista. Se, mitä tuomme mukanamme organisaatioon, vaikuttaa vastavuoroisesti aivan kaikkeen: yhteisön arvomaailmaan, hyvinvointiin, tutkittaviksi valikoituviin ilmiöihin ja kauas tiiraten myös muiden yhteisöjen ja maailman tilaan. Siksi tiedeyhteisön jäsenen, olipa hän alainen tai esimies, suurin vastuu on mielestäni tuntea itsensä. ”Tutkijalle neutraalia tutkimusaihetta” ei ole olemassakaan. Eikä myöskään tutkijaa, jonka tunteet eivät vaikuttaisi hänen työhönsä.


Tutkijayhdistyksen puolesta haluaisi mainostaa  itsetuntemuksen lisäksi  myös rehellistä kesälomaa ja kesälle ripoteltuja virkistysmahdollisuuksia: perjantaina 6.7.2018 on mahdollista tulla nauttimaan Eino Leinon päivän inspiraatio-olusista Harjun rinteelle ja 3.8.2018 maistaa inspiraatio-sangriaa Passionin terassilla. Mahdollisista muista yhteisaktiviteeteista tiedotetaan Facebookin, blogin toimintakalenterin  ja yhdistyksen sähköpostilistan lisäksi myös yhdistyksen whatsapp-ryhmässä, johon voi päästä mukaan lähestymällä tiedotusvastaava Susanne Ylöstä: sucoylon [at] student.jyu.fi.