Suomen Kulttuurirahaston vuotuinen hakuaika päättyy tänään tiistaina 31.10.2017 kellon kääntyessä neljään. Samanaikaisesti sähköpostit ovat täyttyneet Alfred Kordelinin säätiön lähettämistä hylkäys- ja myöntöpäätöksistä. Jos jo apurahan hakeminen tapaa jakaa mielipiteitä, etenkin jälkimmäisiin – apurahapäätöksiin, apurahan saamiseen ja ilman jäämiseen – liittyy monenlaisia, ristiriitaisiakin, tunteita. Myönteisen päätöksen herättämää tunneskaalaa tutkinut väitöskirjatutkija Suvi Kallio luetteloi apurahansaajassa herääviä tunteita yllätyksestä, riemusta, rohkeudesta, intohimosta, ylpeydestä ja kiitollisuudesta aina stressiin, häpeään, kateuteen, pettymykseen, huonoon omaantuntoon ja pelkoon saakka. Toisaalta kielteisten apurahapäätösten tunnevaikutukset voivat olla yhtä monipuoliset ja tempovat kuin myöntöpäätösten ja vaihdella katkeruudesta ja kateudesta aina aitoon myötäiloon saakka.
Osa apurahapäätösten mukanaan tuomista tunteista jää helposti myöntämättä toisten tullessa vaivattomammin julkisesti tunnustetuiksi, jolloin vaarana on toimintakulttuuri, jossa kielteisten apurahapäätösten aiheuttamat negatiiviset tunteet päätyvät värittämään arjen kohtaamisia ja aiheuttavat salailua ja häpeää sekä apurahansaajissa että paitsi jääneissä tutkijoissa – sähköpostin välittämistä virtuaalisista onnitteluviesteistä huolimatta. Helsingin Sanomien psykologikolumnisti Maaret Kallio esittääkin blogissaan aihetta sivuten, että: “myötätunnon taitoa kaivataan myös ilon äärellä”.
Monet sekä apurahapäätösten aiheuttamista “helpoista” ja “hankalista” tunteista ovat henkilökohtaisesti tuttuja varmasti myös monelle Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen tutkijalle tutkijanuran vaiheesta ja rahoitustilanteesta riippumatta. Tutkijayhdistys toivookin omalta osaltaan voivansa avata keskustelua myös näistä hankalimmista tunteista – etenkin kateudesta, katkeruudesta ja häpeästä. Alla kolme tutkijaa reflektoivat apurahan herättämää negatiivista tunneskaalaa omakohtaisista kokemuksistaan käsin. Puheenvuorot heijastelevat kunkin kirjoittajan henkilökohtaisia näkemyksiä, mutta toivomme niiden sekä tarjoavan tarttumapintaa että herättelevän ajatuksia.
1.
Aloilla, joilla toimeentulo tai ainakin osa siitä on harvoille ja valituille myönnettävien apurahojen varassa, on ymmärrettävästi kilpailua. Epävarmuus toimeentulosta, sekä työsuhteiden tai apurahakausien pätkittäisyys ja niistä kilpaileminen on yhteistä tieteen tekijöille ja taiteilijoille. Eipä siis ole ihme, että apurahat herättävät erilaisia negatiivisia tunteita – myös kateutta.
Tieteen tekijöinä ja taiteilijoina teemme työtä ammattitaidolla, joka on hankittu vuosien ja vuosikymmenten työllä. Ennen kaikkea teemme työtä persoonallamme. Työ on näkyvää ja sitä rahoitetaan julkisesti vailla varmaa tietoa työn tuottamasta lisäarvosta. Joudumme jatkuvasti puolustamaan maailmalle työtämme ja vastaamaan kysymyksiin sen hyödyllisyydestä. Siksipä jokainen potentiaalisen rahoittajan hylkäämä apurahapäätös on pettymys, joka voi herättää yksilössä kysymyksiä myös siitä, miksi en kelvannut? Miksi minun työtäni (siis minua) ei arvostettu? Miksi kollega huomattiin? Onneksi suurin osa ihmisistä aidosti iloitsee kollegan puolesta, tuntien maaston ankarat olosuhteet.
Kollegiaalisen arvostuksen ja yhteistyön lisäksi on hyvä tunnistaa ja tunnustaa se, että yllä mainituilla aloilla asuu rahaan ja arvostukseen liittyvää kateutta, jopa katkeruutta. Tälle asialle ei kuitenkaan kannata suoda liikaa ajatuksiaan. Riittää, että ymmärtää toisinaan suojella itseään. Meissä kaikissa asuu kateutta – on vain opittava tunnistamaan, millaiset ajatukset sitä oikeastaan heijastelevat. Tutkijoina ja taiteilijoina tutkimme paitsi maailmaa ja ihmismieltä, myös itseämme. Lempeällä observoinnilla, sinnikkyydellä ja vilpittömillä pyrkimyksillä kehittyä ja tulla taitavammaksi harjoittamassamme asiassa voimme samalla jalostaa luonnettamme ja hyveitämme. Lopulta työ on ainoastaan väline tähän ja kaikesta voi oppia.
Apurahojen myöntämistä kutsutaan toisinaan lottoarvonnaksi. Oikeastaan se on taitopeliä: onnistuakseen täytyy tietää mitä pelaa, ymmärtää itse peliä ja täyttää kaavake huolellisesti. Kupongin täyttämisen jälkeen lopputuloksesta täytyy päästää irti, koska pelaaminen on joka tapauksessa vaikeaa. Oma suhteeni rahaan ja siihen liittyvien lainalaisuuksien tarkastelu onkin kehittynyt nimenomaan pelaamisen kautta. Olen harrastanut intohimoisesti taitopelejä. (En muuten suosittele tätä harrastusta kenellekään.) Tutkin tarpeen mukaan venäläisiä jääkiekkojoukkueita, englannin liigaa, snookeria tai tennistä. Tarkastelin tilastoja, mietin todennäköisyyksiä ja annoin tilaa myös yllätyksille. Toisinaan voitin pienehköjä summia vakioveikkauksessa tai monivedossa. En ole koskaan voittanut enempää kuin tarvitsen. Oikeastaan, voittamani summat olivat juuri oikean kokoisia (kuten suuren sähkölaskun täsmällinen määrä tai pianon hinta kuljetuksineen). Nykyään jos voitan, tiedän jo etukäteen tarvitsevani kyseistä summaa hetken kuluttua.
Siksipä suhteeni apurahoihin ja työsuhteisiin on värittynyt näiden kokemusten kautta. Jos kollegani saa apurahan, työsuhteen, tai muuten menestyy, tiedän että se kuuluu hänelle. Toivon, että hän kiittää hengessään ja tekee tämän jälkeen työtä laikka punaisena. Apurahojen kanssa olen itse oppinut eniten jakamisesta. Olen yleensä ollut se joka tekee työryhmän apurahahakemukset. Joskus se on ärsyttänyt, kun tekee hakemusta yöllä muiden nukkuessa, eikä kukaan toinen projektin jäsen laita rikkaa ristiin. Kuitenkin itse työnteko mahtavien kollegojen kanssa on aina ollut hienoa ja mieltäni on myöntöhetkellä suuresti lämmittänyt se, että olen tehnyt apurahahaun myös heitä varten. Antaessaan saa ja yksin on ankeaa. Olkaamme siis iloisia toistemme ja itsemme puolesta silloin kun sen aika on. Oppikaamme ja opettakaamme toisiamme yhä paremmiksi apurahan hakijoiksi!
2.
Tänä vuonna jouduin juuri Koneen apurahahaun loppusuoran aikana matkustamaan suureen konferenssiin, jossa oli mukana kollegoita useista Suomen yliopistoista. Sessioiden välillä – ja joskus niiden aikanakin – istuimme vieretysten omiin ruutuihimme tuijottaen ja vastailimme kuumeisesti omia hankehakemuksiamme koskeviin sähköposteihin.
“Jokos teillä lähti?”
“Ei ihan vielä. Vielä on pari juttua. Kauhea syyllisyys, kun olen nyt täällä enkä siellä…”
“No nyt! Mun toinen hankehakemus submitattiin just!”
“Onnea matkaan. Varmasti jollain meistä tärppää!”
“Kyllä! Jos näin monesta hyvästä hakijasta kukaan ei saa mitään, niin sitten kyllä revitään pelihousut!”
Vaikka tilanne oli toki kyllästetty konferenssi-ilmapiiriin kuuluvalla kollegiaalisella kohteliaisuudella, ainakin itse osallistuin siihen vilpittömin mielin. Pienessä maassa ja pienellä tieteenalalla olemme kaikki hyvin konkreettisesti jos emme nyt samassa veneessä niin ainakin samassa laivastossa, ja matkalla jos emme nyt samaan rantaan niin ainakin samaan ilmansuuntaan. Kateus tai kilpailu ovat minusta näköalattomia asetelmia. Järkevämpää on pyytää menestynyt hakemus nähtäväksi tai harkita muita yhteistyön muotoja, joiden merkeissä paremmiltaan voi oppia. Yhden kirjallisuudentutkijan onnistumiset voivat hyvin parantaa toistenkin profiilia ja resursseja, varsinkin saman instituution sisällä. Ja aivan viime kädessähän tutkimuksessa ei edes ole kyse henkilöistä, näiden ansioista, egoista tai toimeentulosta, vaan tiedon, tieteen ja kulttuurin kehittämisestä.
Myönnän, että on helppo olla idealisti, kun oma apurahamenestys ei vielä ole antanut henkilökohtaista syytä katkeruuteen. Samoin tiedän, että akateeminen darwinismi ei täysin seuraa näitä ideaaleja, koska päätöksiin käytännössä vaikuttavat esimerkiksi arvioijien kiire ja taustat sekä erilaisten meriittien ja tutkimusaiheiden erilainen arvostus. Paras ei aina voita, koska mitään “parasta” ei koskaan voida yksimielisesti määritellä. Siksikään apurahapäätöksiä – sen enempää hyviä kuin huonojakaan, sen enempää omia kuin toistenkaan – ei pitäisi ottaa liian henkilökohtaisesti. Iloitkaamme siitä, kun laivasto etenee – mutta jättäkäämme se ennen kuin joudumme kaleeriorjiksi.
3.
Taas joudun toistamaan yhden lempilausunnoistani, joka kuuluu: tämä on iso asia. Siis apurahamaailma ja siihen liittyvät tunteet.
Puhun ensin tämän jännän rakenneasian pois alta. Onko se pois satunnaiselta henkilöltä a, jos joku henkilö b saa jotain, mitä heistä kumpainenkin tavoittelevat? No, ei tietenkään – välttämättä. Mutta miten tämä oikein menee apurahojen tapauksessa, kun niitä eittämättä on jaossa tietty määrä ja saatamme lähikollegan kanssa lähettää hakemuksen samalle luukulle? (Voi jopa olla, että hän on hetki sitten lukenut tutkimussuunnitelmani ja antanut terävät kommenttinsa sen hiomiseksi, mikä tuntuu entistä ironisemmalta, jos minua onnistaa ja häntä ei.)
Onko saamani apuraha sittenkin pois jonkun toisen tililtä? Jätän tämän auki, koska en osaa antaa kysymykseeni absoluuttista, kaikissa mahdollisissa todellisuuksissa yhtä aikaa lilluvaa vastausta.
Minua on kalvanut apurahasyyllisyys siitä asti, kun sain myöntökirjeen ja pystyin sisäistämään sen viestin. Tuntuu, etten olisi ansainnut apurahaa. Se tuli liian nopeasti, liian helposti, liian vähällä vaivalla. Kokemani kiire ja stressi olivat varsin vähäisiä. En hylännyt harrastuksiani (niitä ei vielä ollut), lapseni eivät jääneet ruokkimatta (niitä ei ole vieläkään) enkä riidellyt puolisoni kanssa (se johtui muista asioista).
Jotkut ovat sentään raataneet vuosia. Ilman tukea. Puhuneet kuolettavasta kiireestään. Ja kokeneet todeksi kaikki yllä mainitsemani kauhukuvat. Minä vain kirjoittelin. Voiko se olla ”oikein”?
Olen kuitenkin tunkeutunut alitajuisiin kerrostumiini sen verran, että jokseenkin tunnistan tunteideni lähteet. Olen tullut kumonneeksi edellä esittämäni: syyllisyyden kokemuksellani ei ole todellisuudessa juurikaan tekemistä ansaintalogiikan tai oikeuden kanssa. Sen sijaan olen löytänyt syyllisyydelle kaksi muuta syytä.
Ensinnäkin, jotkut ihmiset kuvittelevat, etteivät he ole ansainneet juuri mitään, olipa kyse sitten mistä hyvistä tahansa. Toiseksi, emme ehkä osaa yhteisönä kovin vakuuttavasti iloita toistemme puolesta tai kannustaa toisiamme – tai itseämme, josko ne ovat lainkaan eri asioita. Saatamme jopa olla kateellisia, koska koemme jääneemme jostain ilman. Hätä ilman jäämisestä sakeuttaa ilman niin, ettei inspiraatio voi hengittää.
Olen tutkinut syyllisyyttäni. Se on helpottanut oloani. Toivoisinkin, että yksilöinä ja yhteisönä voisimme rohkeasti tarkastella tunteita, joita apurahojen liikkeet meissä herättävät. Uskallan nimittäin väittää, että “akateemisena maailmana” tuntemamme toimintakenttä sisältää koko inhimillisen tunnekirjon. Eri asia on, puhummeko siitä.
Yhteisöllisten toimintamuotojen – kuten kolminkertaisten hurraa-huutojen esittäminen Musican ja Educan välissä apurahansaajien kunniaksi – kehittäminen ei ole järin kaukonäköinen ratkaisu, jos emme mene kukin itseksemme syvemmälle kokemuksiimme. Toistankin itseäni, ja poistun paikalta ihan yhtä tietämättömänä kuin saavuinkin:
Tämä on iso asia.
*
Mikäli tutkijayhdistys voisi mielestäsi omalla toiminnallaan, joko vakava- tai leikkimielisemmällä, tukea näiden yhteisöllisten toimintamuotojen kehittämisessä, hallitus kuulee mielellään mielipiteitäsi ja ehdotuksiasi. Istuvan hallituksen kokoonpanoon ja sähköpostiosoitteisiin pääset käsiksi tämän linkin takaa. Tilanteeseen voi toki vaikuttaa myös omalla toiminnallaan. Omia (tunne)kokemuksia apurahahakujen ja -päätösten äärellä on helppo nostaa keskusteluun esimerkiksi tutkijayhdistyksen inspiraatio-olusilla, jotka aina jokaisen kuun toisena torstaina pyrkivät tarjoamaan keskusteluseuraa ja vertaistukea niin tutkijanuran ylä- kuin alamäissäkin. Seuraavat oluset järjestetään torstaina 9.11.2017 klo 18.00 alkaen Vihreässä Haltijattaressa (ks. Facebook-eventti), koethan itsesi tervetulleeksi! Samaten: ylihuomenna, eli torstaina 2.11.2017 klo 18.00 alkaen, Opinkiven sauna lämpiää koko Mutkun laitosväelle jatko-opiskelijoista henkilökuntaan saakka. Koko illan kestävä tilaisuus on tarkoitettu lämminhenkistä tutustumista varten, joten ei pitäisi olla mahdoton nostaa kissaakaan pöydälle niin halutessaan.
Kuvat: Public Domain Review.
