 |
| Rekonstruktio illan aikana hahmotelluista taktisista kuvioista |
D-rakennuksen Charlotta-sali täyttyy odottavasta tunnelmasta. Viimein on koittanut tuo kauan odotettu päivä, jolloin akateemista debyyttiään vielä vartova vilttiketju saa ottaa vastaan taktisia uraneuvoja niin taistelukenttien vanhoilta ketuilta kuin post doc -putkeen vastikään nousseilta nuorilta tähdiltä. Kahvikuppien ja asettien kilinästä voi aistia yleisössä vallitsevan jännittyneen odotuksen.
Ensimmäisenä viheriölle astuu akateemisen juonittelun konkari, humanistisen tiedekunnan dekaani Minna-Riitta Luukka. Tottuneen valmentajan ottein hän maalaa kuulijoille kuvan muutosten ravistelemasta kentästä. Enää ei voi odottaa etenevänsä maisterin papereilla tutkijan tehtäviin, vaan peliä on pohjustettava jo puolitiessä tohtoroitumista. Toiveikkaiden tutkijatohtorien-to-be on ennakoitava seuraavaa askeltaan tarkoin, sillä laadukkaan ja innovatiivisen tutkimussuunnitelman lisäksi tarvitaan monipuolista osaamista – myös ohjaus- ja opetustöiden sekä työryhmätyöskentelyn osalta. Tämän lisäksi kansainvälistyminen ja sekä verkostoitumisen että itsensä esiin tuomisen kyvyt kohentavat akateemisen pelaajan markkina-asemaa tavoin, joita ei voi jättää enää huomiotta. “On osattava paukutella henkseleitään,” Luukka toteaa, joskin myöntää, että yksin laadukkaalla tutkimussuunnitelmallakin voi yhä nousta A-ketjuun. Toisin sanoen, toivoa on yhä myös sillä iäti pukuhuoneessaan luistimiaan teroittelevalla yksinäisellä sudella, jolle tämä tutkijabrändiä, some-tohtoriutta ja kv-verkostoitumista painottava aika näyttäytyy vieraana ja pelottavana.
Vaan katso! Luukan ottaessa askelen takavasemmalle fläppitaululle ryntää laitoksen johtaja Heikki Hanka, joka täyttää kisastudion strategisella spekuloinnillaan. Varmoin vedoin hän hahmottelee kuvaa siitä, kuinka laitoksen kantavat kädet kurottautuvat ottamaan vastaan jokaisen valmistuneen tohtorin, oli tällä rahoitusta tahi ei, kunhan tämä on valmis tuomaan omat jauhonsa yhteiseen ansaintapiiraaseen akateemisen pääoman, jufo-luokiteltujen julkaisujen, muodossa. Laitoksen tuki, vaikka se olisikin vain symbolista, on äärimmäisen tärkeä lisä hakemukseen kuin hakemukseen (lue: akatemiahakemukseen*). Ja niin valmistuneet tohtorit, tuo ah niin tärkeä akateeminen idearuoho, nivoutuvat osaksi elämää suurempien tieteellisten saavutusten takomoa.
Hangan jälkeen lauteille nousevat Taikun nousevat tähdet, nuo jo tohtoroituneet ja omien sanojensa mukaan kuin ihmeen kaupalla (lottovoitosta lottovoittoon) akateemisella urallaan edenneet (enemmän tai vähemmän) nuoret lupaukset. Tuhkimotarinoita kaihtelematta ja usein turhaa vaatimattomuutta huokuen he kertovat omista selviytymistarinoistaan ja liikuttavat yleisön ajoittain raivokkaisiinkin suosionosoituksiin.
Kirjallisuuden ainetta edustava vankkumattoman taisteluasenteen apostoli, yliopistotutkija Anna Helle, esittää, että vastoin yleistä käsitystä myös opetustehtävien lomassa voi pysytellä kiinni tutkimuksen syrjässä. “Monella tavalla voi selvitä olemalla aktiivinen,” toteaa hän ja mainitsee kaksi erillistä tutkijanpolkua: voi joko antaa kaikkensa yhdelle asialle tai ahkeroida monen asian parissa. “Lähde mukaan kaikkeen mihin pyydetään,” kuuluu tämän kokeneen tutkijan konkreettisin neuvo.
Post doc -vaiheesta jo pois kaipaileva, kognitiotieteen ja taidehistorian väitöskirjoja taidokkaasti yhdistelleellä tutkimussuunnitelmallaan akatemiarahaan yltänyt vaatimattomuuden perikuva, taidehistorian tutkijatohtori Sari Kuuva, kiittelee puolestaan vuolain sanoin kotijoukkuettaan. Juuri laitoksen vankkumaton tuki tuo hänen mukaansa turvaa tiedemaailma prekaarisuuden keskelle. Kuuva korostaa kuitenkin myös laskelmoinnin tärkeyttä, mikä kirvoittaa Heikki Hangan ponnahtamaan jälleen ääneen. Strategisen navigoinnin ajatuksesta innostunut Hanka muistuttaa, että hakemuksessa on hyvä mainita tutkimusta kehystävän infraverkoston olemassaolo: laitoksen järkähtämätön tuki, joka kannattelee myös niitä, joiden tutkimus sattuisi sivuamaan laitoksen strategiaa vain kyljellään.
Kolmantena estradille nousee lainahyökkääjä Helasta, Suomen historian oppiainetta edustava tuore post-doc Pasi Nevalainen, joka, kuin luotijuna, on edennyt apurahalta toiselle, neliportaisen tutkijanuran portaalta portaalle, kadottamatta missään vaiheessa sen paremmin tutkimuksensa punaista lankaa kuin järkähtämättömyyttäänkään. Tämä nuori tutkija saattaa vastustaa trendejä ja näennäiskansainvälistymistä, mutta määrätietoisuudessaan hän edustaa täsmälleen sitä mitä rahoittajat arvostavat: organisointikykyistä, aikataulussa pysymisen taidon omaavaa luottopelaajaa. – Vaan eikö Hanka nyt karkaakin taululle lisäämään kaavioon tieteen marionettinukkeja käskyttävän Opetus- ja kulttuuriministeriön, joka, paitsi vastaa trendeihin, myös luo niitä tiedettä ohjaavana ja rahoittavana instituuttina. Hanka kuitenkin intoutuu visioimaan parempaa huomista myös humanisteille ja silmukoi kaavion kylkeen hartaasti nimen ‘Peerage of science,’ joka myös epäpopulaarina tunnetun perustutkimuksen piippuhyllylle yltäessään lupaisi artikkeleille vapautuksen julkaisulimbosta paremman vertaisarvioinnin myötä.
Kunnianhimoista ja oman arvonsa tuntevaa nuorta polvea edustaa Nevalaisen lisäksi myös nykykulttuurin tutkimuksen kentältä parrasvaloihin luistellut ankkatohtori Katja Kontturi. Hänen ratkaisunsa akateemiseen prekaarisuuteen on ollut vahva brändäys. Loppuvuodesta valmistunut Kontturi onkin tottunut mediapelaaja, joka ei vierasta sen paremmin sosiaalista mediaa kuin Luukan peräänkuuluttamaa henkseleiden paukutteluakaan. Esimerkillään tämä populäärinä karsastettujen tutkimusaiheiden puolestapuhuja muistuttaa kuulijoita siitä, että tähteys muodostuu myös vankan fanipohjan kautta. Oli juttusi sitten ilmaveivi tai vankkumaton, sinnikäs pelin rakentaminen, on media paras työkalusi suuremman yleisön saavuttamisessa. Hangan ja Luukan kiittämien open access -julkaisujen lisäksi myös blogit ja asiantuntijahaastattelut ovat tapa, jolla nuori tutkija saa ääntään kuuluville. Liity siis academia.eduun jo tänään, sinä väitöskirjaasi viilaava tulevaisuuden tekijä!
Viimeisenä siltaa yli drastisen siirtymävaiheen rakentaa taidekasvatuksen boheemi post doc Kaisa Mäki-Petäjä. Hänen yhdeksän kohdan ohjelmansa vastaa ehkä ennen kaikkea kysymykseen siitä, kuinka nuori tutkija voi käsitellä tutkijan työssä kohtaamiaan paineita, mutta sitä voi soveltaa myös post doc -vaiheeseen siirryttäessä kohdattujen ristiaallokoiden läpi luovimiseen. Kaikkea akateemisella uralla ei hoideta strategialla, vaan sijansa on myös epäjärjestyksellä, kyvyllä kestää epävarmuutta, luotolla luovaan intuitioon ja luppoajalla, jonka aikana levätä ja altistaa itsensä yllättävillekin vaikutteille.
Yksi toisensa jälkeen nuoret tutkijat todentavat näin Luukan näkemystä alati muuttuvasta kentästä, jossa kukin ajo alakentältä maalille on yksilöllinen ja toistamaton. Epätavanomainen paljastuu tavanomaiseksi ja tutkijanpolut sitä myötä moninaisiksi. Tiensä voi raivata joko soolona tai tiimityössä, timanttisella yksilösuorituksella tai projekteihin hakeutumalla**, tiukalla tutkimusosaamisella tai monipuolisella kokemuspaletilla. Kuten kaikki tähtijoukkueen puheenvuorot kuitenkin todistavat, monenmuotoisia pyrkijöitä tulvivalla jäällä on kuitenkin osansa myös rouva Fortunalla, jolloin sinnikkyys ja peräänantamattomuus nousevat kultaakin kalliimmiksi ominaisuuksiksi, oli lähestymisstrategia mikä hyvänsä.
Heidi Kosonen & Susanne Ylönen
* Akatemiarahahan, kuten Luukka osoittaa, on vakavasti otettavaa tutkijanuraa parhaimmalla tavalla ruokkivaa apurahojen kermaa.
** Loistavaa ennakointikykyä omalta osaltaan demonstroivalla Taikun tutkijayhdistyksellä sattuukin olemaan tulilla hankepäivä, joka tutustuttaa projekteja vailla olevia tutkijansiemeniään, laskematta ulos muuta laitoksen toiminnasta kiinnostunutta väkeä, laitoksella käynnissä oleviin hankkeisiin ja projekteihin. Perjantaina 9.10.2015, kello 12.00 alkaen, salissa D109, tervetuloa!
